Suomessa ja maailmalla lukuisat toimijat kehittävät uusiutuvista materiaaleista valmistettavia, kierrätettäviä ja biohajoavia kuluttajapakkauksia. Puusta ja maatalouden sivuvirroista voidaan uusimmilla teknologioilla valmistaa elintarvike- ja nestepakkauksissa nykyisin käytettäviä muovi- ja alumiinikalvoja korvaavia pinnoitteita. Periaatteessa tällaisille tuotteille on huikeat markkinanäkymät tavanomaisten, lähinnä öljystä valmistettujen muovien korvaajina.
Tuotekehityksen vilkkaudesta huolimatta elintarvikkeiden pakkausratkaisuja, joissa perinteiset muovit on korvattu puusta ja maatalouden sivuvirroista saatavilla biopohjaisilla raaka-aineilla, on kuitenkin tullut markkinoille hitaasti. Miksi näin?
Laboratoriosta on pitkä matka massatuotantoon
Ensinnäkin teknologisen läpimurron löytäminen on hidasta. Uudenlaisten elintarvikepakkausten on läpäistävä muun muassa kestävyyteen, antibakteerisuuteen ja nesteiden läpäisemättömyyteen liittyviä testejä. Samalla niiden on täytettävä kierrätettävyydelle asetetut vaatimukset. Laboratoriokokeista on pitkä matka massatuotantoon.
Investointien kalleus ja epävarmuus ovat toinen merkittävä hidaste. Yritykset eivät uusi tuotantolinjastojaan, mikäli ne eivät varmasti tiedä uudella tuotteella olevan tarpeeksi kysyntää myös tulevaisuudessa. Kansalliset ja kansainväliset säädökset voivat muuttaa elintarvikepakkausten hygienia- ja kierrätysvaatimuksia, jolloin mahdollisesti juuri tehtyjä kalliita investointeja joudutaan heti päivittämään tai pahimmillaan uusimaan kokonaan. Mitä enemmän tulevaan sääntelyyn liittyy epävarmuutta, sen enemmän se hidastaa investointien toteutumista. Esimerkiksi Euroopan unionin ja Suomen muovistrategiat painottavat muovien kierrätystä ja kierrätettävyyttä, muovien käytön vähentämistä sekä muovien (erityisesti mikromuovin) ympäristöhaittojen pienentämistä. Uusissa perinteisiä muoveja korvaavissa tuotteissa tunnistetaan myös mahdollisuuksia, mutta niiden osalta vaaditaan tutkittua tietoa siitä, että ne ovat myös aidosti perinteisiä tuotteita ympäristöystävällisempiä.
Jos epävarmuutta on liikaa, yritykset eivät uskalla investoida, vaan jäävät odottamaan sumun hälvenemistä. Toisaalta yritysten näkökulmasta vanhat ja toimivat muovipakkauslinjastot ovat usein tehokkaita ja kalliita korvata. Siksi onkin kustannustehokasta ajaa ne loppuun ennen linjaston muuttamista tuottamaan ympäristöystävällisempiä pakkauksia.
Maksaako kuluttaja?
Kolmanneksi vaikuttaa tuotteesta maksettava hinta ja imago. Vaikka kuluttajatutkimusten mukaan selluloosapohjaisiin pakkausratkaisuihin liittyy positiivisia mielikuvia ja niistä ollaan usein valmiita maksamaan muovisia pakkausvaihtoehtoja enemmän, ekologinenkaan elintarvikepakkaus ei saa olla tavalliselle kuluttajalle oleellisesti kalliimpi kuin markkinoilla jo oleva vaihtoehto. Toisaalta halukkuus maksaa pakkauksen ympäristöystävällisyydestä voi varsinkin peruselintarvikkeiden kohdalla jäädä melko alhaiseksi. Tällöin selluloosapohjaisen vaihtoehdon menestyksen ratkaisee ensisijaisesti sen tuotantokustannus.
Elintarvikepakkausten kysynnän ennustetaan kasvavan seuraavan kymmenen vuoden aikana nopeimmin niin sanotuissa APAC-maissa (sisältää lähinnä Itä-Aasian ja Oseanian maita). Vaikka ympäristötietoisuuden kasvu ja kuluttajien ostovoima näissä maissa lisääntyy, tuotteen hinta on kuitenkin usein ratkaiseva tekijä ostopäätöksissä.
Yksikköhintaa saadaan alas massatuotannolla. Kansainväliset elintarvike- ja virvoitusjuomajätit sekä pikaruokaketjut käyttävät päivittäin valtavat määrät erilaisia pakkauksia ja haluavat varmistua niiden saatavuudesta. Pakkausten saannin jatkuvuuteen liittyvien riskien minimoimiseksi tehtaiden hankinnat halutaan hajauttaa useille tuottajille ja useisiin eri maihin. Yhden tehtaan tuotannon varaan ei voida laskea esimerkiksi tulipalon tai luonnonilmiön aiheuttaman mahdollisen tuotanto- tai jakelukatkoksen vuoksi. Tällöin pieni, innovatiivisen pakkausmateriaalin tuottaja ei ole monikansallisille, suuren mittakaavan toimijoille välttämättä varteenotettavin toimittaja. Lisäksi uusien materiaalien testaus asiakkaalle sopivaksi on aikaa vievä prosessi.
Muovilla yhä mahtiasema
Neljäs syy on perinteisen muoviteollisuuden mahtiasema, mikä puolestaan kytkeytyy vielä suurempaan kokonaisuuteen: petrokemian teollisuuteen ja sen tuotevirtoihin. Fossiilisiin raaka-aineisiin perustuvan muovin tuotanto on lisääntynyt ja lisääntyy edelleen valtavasti. Tuotannon huikea mittakaava tekee muovista halpaa. Lisäksi myös perinteinen muoviteollisuus tekee tuotekehitystä: keventää pakkauksia, lisää kierrätettävyyttä ja parantaa tuotteidensa imagoa.
On myös huomioitava, että muovi on useissa elintarvikepakkauksissa edelleen ylivertainen materiaali tuotteiden säilyvyyden, kuljetettavuuden ja jopa elinkaarianalyysin perusteella. Muovin kuluttamisen taustalla ovat myös globaalit suuret öljy-yhtiöt, joilla voi olla kannustin hidastaa kilpailevien tuotteiden tulemista markkinoille esimerkiksi ostamalla uusiin pakkausratkaisuihin liittyviä patentteja.
Uusien biopohjaisten pakkausratkaisujen osalta ei ole lainkaan varmaa, kuinka nopeasti ne yleistyvät markkinoilla ja mitkä niistä onnistuvat liiketaloudellisesti. Tuotekehitystä siivittää kuitenkin taloudellinen kannustin: markkinoille oikeaan aikaan ja oikealla tavalla tarjottavat pakkausinnovaatiot tuottavat suurimmat voitot. Tähän liittyy myös ristiriita. Yksittäisen yrityksen kannalta uuden tuotteen pitäisi olla tarpeeksi hyvin patenteilla suojattavissa. Yhteiskunnan kannalta tilanne on monisyisempi. Sen tulisi tukea ja kannustaa myös innovaatioiden leviämistä, jos niillä on selviä myönteisiä vaikutuksia esimerkiksi ympäristölle.
Kirjoituksen lyhennetty versio on alun perin julkaistu Maaseudun Tulevaisuuden tiedesivun kolumnissa 25.11.2019 otsikolla ”Biopakkausten hidas maailmanvalloitus”.